Huippuammattilaiset Sinikka Vuola (s. 1972) ja Tommi Melender (s. 1968) kirjoittivat yhdessä romaanien päätöksistä esseekirjassaan Maailmojen loput (2018). Nyt kehuttu teos saa jatkoa.

Esa Mäkijärvi

Romaanihenkilön elämässä käsitellään henkilöhahmojen rooleja. Vuola ja Melender käyvät vuoropuhelua sekä ruotivat hahmoja valitussa proosassa. Heidän laajaan otantaansa kuuluu erilaisia romaaneja, kuten Bret Easton Ellisin, Stephen Kingin ja Marja-Liisa Vartion luomuksia.

Romaanihenkilön elämästä huokuu sen tekijöiden huomattava kokemus kirjoittajina ja lukijoina. Ajattelu on syvällistä, mutta kokonaisuus ei ole puiseva, kiitos lajityypin. Essee mahdollistaa sisällöllisen ja tyylillisen notkeuden, joka ei olisi mahdollinen esimerkiksi kirjallisuustieteessä.

Esseet on suunnattu kokeneille kirjoittajille, vaikka kynnys niihin tutustumiseen ei olekaan korkea. Perusjuttujakin nimittäin toistetaan: ”Romaani ei ole kirjailijan persoonan laajentuma, vaan sanataideteos, joka heittää ympärilleen oman valonsa, ei kirjailijasta syntyvää lainavaloa.”

LUOVAA kirjoittamista pitkään opettaneen Vuolan vaikutuksesta Romaanihenkilön elämässä on opettavainen sävy.

Melender suhtautuu puolestaan epäilevästi, jopa pilkallisesti, liberalismin ajatukseen yksilöllisyydestä. Molemmat ilmoittautuvat maailmankirjallisuuden palvelukseen.

Romaanihenkilön elämässä korostetaan hyvää lausetta samaistuttavien henkilöhahmojen sijaan. Jälkimmäisiä lähestytään puhtaasti teknisestä näkökulmasta.

Melenderistä kieli johdattaa lukijan kokemusten ja tunteiden äärelle: ”Saatan lukea romaaneja puhtaasti yksittäisten virkkeiden tähden, juonta ja henkilöitä hajamielisesti seuraten. […] En hakeutunut kirjallisuuden pariin tarinoiden tähden, vaan minua kiinnostivat kielellä luodut merkityksen ja assosiaatiot, kielen ilmaisuvoima.”

Vuolan ja Melenderin kantoja selittää heidän taustansa. Molemmat opiskelivat akateemisesti ja aloittivat runoilijoina. Niinpä heitä yhdistää kiinnostus haastavampiin romaaneihin, joissa ei harrasteta perinteistä henkilökuvausta, väännetä rautalangasta ja solmita juonilankoja tiukasti yhteen. Jätetään tilaa kuvittelulle, sillä ilmeinen kirja on tukahduttava.

Olisi voinut olla hedelmällistä, jos Romaanihenkilön elämään olisi otettu vasta-argumentoijaksi vaikkapa Markus Nummen kaltainen kokonaisvaltainen humanisti. Nykyisellään Vuolan ja Melenderin kirjallisuuskäsitykset ovat väittelyn syntymiseksi turhan yhteneväisiä.

Tekninen taituruus ja uudistavuus nousevat heillä muun edelle. Henkilöhahmoja joka tapauksessa tarvitaan, myöntää Vuola, sillä ilman heitä romaanista tulisi helposti vieraannuttava. Toisaalta nobelisti Samuel Beckett osoitti, kuinka kieleen keskittyminen voi vapauttaa.

Meillä on luonnollinen tarve tutustua tarinoihin, narratiiveihin, ja hahmoihin, ihmisiin. Melender argumentoi kuitenkin, että molemmat palvelevat pitkän proosan sinfonista kokonaisuutta. Ideaaliromaani on konsertti, koneisto tai verkosto, jossa myös kitka on tarkoituksellista.

Kyse on sekä tekstimassan hallitsemisesta että keskittymisestä oikeisiin yksityiskohtiin. Olennaisia asioita kerrotaan rivien välissä. Kunnianhimoinen kirjailija kaivaa työkalupakistaan syvältä.

VUOLA JA MELENDER tunnustautuvat enemmän tekijöiksi kuin suunnittelijoiksi. Liian tarkat suunnitelmat vaikeuttavat kirjoittamisen tekoa. Tekniikka pitää silti olla täydellisesti hallussa, jotta sitä voi hyödyntää.

Puisevimmillaan Romaanihenkilön elämä on teoreettisissa kiteytyksissä: ”Kuten aiheellisesti huomautit, kirjallisuustieteellisesti ei ole kuranttia puhua näkökulmatekniikasta, vaan kerronnasta, joka koostuu eri fokalisoijista tunnistettavine äänineen ja yksilöllisine piirteineen.”

Nautinnollisimmillaan teos on puolestaan kohdissa, joissa tekijät käsittelevät suosikkiromaanejaan, sillä nämä tekstinpalaset sisältävät oivia tulkintoja: ”Jos olisi olemassa abstraktia kirjallisuutta samaan tapaan kuin abstraktia maalaustaidetta, Molloy [Beckettin kokeellinen romaani] kuuluisi kyseiseen kategoriaan.”

Romaanihenkilön elämässä on hieman päällekkäisyyksiä, mutta ne eivät haittaa, sillä ajattelu on sytyttävää ja argumentteihin palaa mielellään. Melender esimerkiksi mieltää henkilöhahmot välineiksi: ”Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henkilöhahmoja.”

Päämääränä on tosiaan korostaa maailmankirjallisuutta. Samasta syystä esseistit epäilevät kirjoittajan omaa ääntä, koska tulkitsevat sen muun kirjallisuuden kieltämiseksi sen omaksumisen ja suodattamisen sijaan.

Samaa mieltä esseistien kanssa ei tarvitse olla, mutta Romaanihenkilön elämä avaa silmät proosataiteen mahdollisuuksille. Mainio teos, vähintään Maailmojen loppujen veroinen.